Sitä vettä joessa sitten viime kirjoittelun. Kuukauden sisään on loppunut työt toistamiseen eduskunnassa, Suomeen valittu uusi hallitus, minut valittu Vasemmistonuorten Palestiinanmatkadelegaatioon, Vasemmistoliiton puoluekokousedustajaksi ja puoluevaltuustoesitykseksi, opiskeltu Isä meidän ja Uskontunnustus, kevät on tullut ja taas mennyt ja aika paljon kaikenlaista muuta.

Eilen oli ehkä kuukauden kohokohta. Olin Etelä-Suomen Vasemmistonuorten Ääri-kuoron sopraano-stemman kanssa studiossa äänittelemässä lauluja levyä varten. Enpä ole hetkeen ollut niin täpinöissäni mistään. Kolme tuntia hapenpuutteisessa studiossa on aivan omiaan ajamaan pikavauhtia perusintoilutilasta intoiluhysteriaan... Oli erittäin hauskaa.

Nyt sen sijaan pohdin, mitä sanottavaa mulla olisi huomenna Vantaan vappujuhlassa, jossa olen puhujana. Taidan puhua siitä, että pitäisikö joskus miettiä perinteisen ulkoilmavappujuhlan mielekkyyttä. Epäilen, että harvalla vappupuhujalla on oikeasti mitään asiaa. Vappupuheeseen kootaan luetteloksi jotain työstä ja ay-liikkeestä, jotain eläkeläisistä, jotain lapsiperheistä, jotain kansainvälisyydestä ja tänä vappuna ennenkaikkea paljon hallituksesta, jota Suomen sadoissa vappupuheissa varmasti antaumuksella haukutaan. En muista koskaan olleeni vappujuhlassa, jossa puhuja olisi ollut niin innoissaan asiastaan, että se olisi näkynyt yleisöön.

Myös vappujuhlan yleisö kokemukseni mukaan lähinnä toivoo hiljaa mielessään, että voi kun tuo puhuisi ihan lyhyesti, että päästäisiin lämmittelemään ja availemaan niitä skumppapulloja. Täytynee tehdä jokin jekku siinä puheessa, että huomaa, kuunteleeko kukaan.